Jossain kohtaa elämää tulee se kohta eteen, kun sinne pimeimpään nurkkaan on vain katsottava ja käytävä se läpi.
Tiedäthän sen kaapin, johon vaan aina sullotaan kaikki, millä ei oikein muuten ole paikkaa, ajatuksella, että täytyy miettiä myöhemmin minne tämä kuuluu.
Tai vaatehuone, joka pursuaa niin ettei ovi mene kiinni. Tai varasto. Tai huone, kuten minulla.
Minulla on kotona yksi ylimääräinen huone, päämakuuhuone itseasiassa, josta tuli aikanaan ensin tv- ja pelihuone, sitten askarteluhuone. Kodin huoneista suurin olohuoneen jälkeen. Siellä oli tietokone pöytineen, ylimääräinen raskas tv-taso, jonka laatikoihin sai kivasti askartelutarvikkeita ja jonka päällä keväällä kasvatin taimia. Siellä oli myös jokaiselle tuttu Ikean Kallax hyllykkö, jonka neliönmuotoisiin lokeroihin sain kaikki piirustuspaperit, askartelukartongit, pahvit, ompelukoneet, askartelukirjat jne. kätevästi esille. Vaatekaapit täyttyivät kivasti kankailla ja langoilla, joista jonain päivänä tekisin jotain, työkaluilla, koska varastosta niitä oli ikävä hakea, vanhoilla valokuvilla ja valokuvakansioilla, jotka eivät ole edelleenkään löytäneet toisiaan. Huoneen keskelle hankin pukkijalat ja vankan pöytälevyn niiden päälle; siinä mahtui hyvin askartelemaan. Huoneessa oli myös maalaustelineeni, tyhjät maalauspohjat sekä maalatut taulut, pensselit ja maalit. Nurkassa verhon takana oli hylly, joka vähitellen täyttyi lasten legoista, joilla ei enää leikitty.
Huoneeseen oli helppo työntää kaikki, siis aivan kaikki, ylimääräinen. Sitten eräänä kauniina päivänä yritysmentorini ehdotti minulle terapiatilan perustamista omaan kotiini kysymällä, että onko sinulla ylimääräistä tilaa? Olihan minulla; alakerran pieni makuuhuone, jossa itse nukuin, huone, johon ei juuri muuta mahtunut kuin sänky.
Myönnän, että olin miettinyt makuuhuoneeni siirtämistä yläkertaan niin sanotusti omalle paikalleen jo jonkin aikaa, mutta se tuntui aina niin työläältä (ei ihme!!) ilman mitään pakottavaa tarvetta, kunnes sitten minulle sitä ehdotettiin ja aloin tuumasta toimeen.
Niinkuin oman itsensä läpikäymisen aloittaminen, se oli vaikeaa. Kävin ensin ovella pyörähtämässä ja mietin mistä aloittaa. Uudelleen ja uudelleen. Tuntui haastavalta. Ensin tartuin nappeihin, sitten legoihin, raivasin tilaa, hankkiuduin eroon ylimääräisistä huonekaluista, pakkasin paperit laatikoihin, myin ja annoin tavaraa pois.
Yksi vaihtoehto on toki kantaa kaikki kerralla roskiin ja huone onkin sitten yhtäkkiä tyhjä. Uusi alku. En voinut kuitenkaan toimia niin, vaan kaikki tavara oli käytävä läpi. Oli pysähdyttävä haudattujen asioiden äärelle, käytävä ne läpi ja päätettävä mitä tarvitaan ja mistä voin luopua ja mikä on silkkaa roskaa. Pysähtyminen on tehnyt hyvää. Olen löytänyt kauniita asioita, muun muassa piirroksia, jotka olen säästänyt. Huonoja tai ikäviä tai tänä päivänä merkityksettömiä muistoja tuovat tavarat olen laittanut pois.
Kaiken silpun läpikäymiseen menee kauan ja isompi projekti - huonekalujen siirto - ei pääse etenemään, jos keskityn vain siihen silppuun. Hetkeksi laitoin silput sivuun ja kiinnitin huomioni suurempiin kokonaisuuksiin. Maalasin seinät. Sitten painiskelin tv-tason kanssa. Se on niin painava, että hädin tuskin jaksan nostaa sen toisesta päästä irti maasta. Ajattelin olevan täysin mahdoton urakka saada se alakertaan ja olin itkupotkuraivarin partaalla. Taso on aikanaan tullut kotiin kokonaisena, mutta mietin silti sen purkamista osiin. Kansi lähti helposti, mutta lipasto oli edelleen liian painava. Vetolaatikot piti saada irti, jotta pääsee käsiksi pohjan kiinnikkeisiin, mutta en millään keksinyt miten laatikot saa irti! Luulin jo nähneeni vain unta asiasta, kunnes keksinkin, miten olin joskus jo aiemmin hoksannut laatikoiden irtoavan. Siitä sitten vähitellen kannoin koko lipaston osissa alas ja kasasin uudelleen. Mikä voittajafiilis!
Psykologisessa mielessä ajattelen tuon kaappiin sullomisen olevan omien tunteiden ohittamista, surun tai vihan tukahduttamista ja piilottamista, ikävien asioiden mielestä poistamista. Kuten se huone tai kaappikin, se tukahdutettu, se kaikki sälä, pysyy siellä niin kauan kunnes se käydään läpi. Ja niin kauan, kun se on siellä, se todellakin tuntuu. Se häiritsee, ahdistaa, vie mielessä tilaa.
Oman itsensäkin läpikäyminen etenee sykäyksittäin. Välillä keskitytään pieniin yksityiskohtiin ja sitten tulee hetkiä, kun on vain otettava härkää sarvista ja selvitettävä isompia haasteita. Isommat “möykyt”, haasteet, tuntuvat ensin ylitsepääsemättömiltä, kuten lipaston alakertaan saaminen, mutta antamalla itselle aikaa ja rauhoittumalla asian ääreen, ihmeitä tapahtuu ja solmut alkavat aueta. Olo kevenee ja saa uutta puhtia jatkaa matkaa!
Minne sinä sullot tavaraa vai onko sinulla sellaista toimintaa lainkaan? Mitä Mitä Mit Mi M len vuosikausia antanut oman soppeni olla varasto vaikka pidänkin sitä työtilana. Siellä oleminen on aika-ajoin ahdistanut. Olen alentanut itseni kotini pienimpään huoneeseen. Ei siis mikään ihme, että yhden kodin tärkeimmän huoneen siivoaminen ja nostaminen sen omaan arvoonsa saa aikaan minussa hyvää mieltä ja energiaa. Otan omaa tilaa ja annan itselleni arvoa, joka minulle kuuluu.
Minne sinä sullot tavaraa vai onko sinulla sellaista toimintaa lainkaan?