Vuoden 2019 aikana kävin Soul Teamin hevosavusteisen koulutuksen (SEAL1 - Vaativien vuorovaikutustaitojen koulutus), jossa osittain hevosten kanssa tutkimme muun muassa vireystilojen säätelyä, rajoja, vuorovaikutusta ja psykologista turvallisuutta. Lopputyöksi tein oheiset taulut silloisesta Soul Teamin laumasta, sillä jokainen heistä auttoi minua ymmärtämään jotain ja jaan sen tässä myös teille.
Oiva oli helppo lähestyttävä, rauhallinen ja mukava. Ja siksi suosikki. Minun mielestäni haasteeton. Itse rauhallisuus. Vähän niin kuin minä itse. Haastetta tarjosivat eloisat lauman muut hevoset ja olivat siksi kiinnostavampia.
Elämässäni oli tuolloin ihminen, jolla oli vaikeaa ja joka ei suostunut ottamaan apua (hyvää) millään vastaan. Oivan kanssa huomasin, että se oli vaikeaa minullekin.
Ja sitä se on varmaan monelle muullekin.
Onko avun vastaanottamisen viesti se, että saa jotain liian helpolla, ilman, että ansaitsee sitä? Onko sen viesti se, että olen huono, kun tarvitsen apua?
"Kyllä minä pärjään."
"Ei tarvitse minun takiani vaivautua."
"Kurjuus ja vaikeudet ovat tuttuja ystäviä, niiden kanssa on hyvä jatkaa."
"Tällaista elämäni on, en tarvitse muuta."
"Elämässä pitää olla haasteita."
Avun torjuminen on kummallekin osapuolelle ikävä tunne. Ajatus on usein se, ettei halua aiheuttaa toiselle vaivaa, mutta moniko tulee ajatelleeksi, että sille toiselle auttaminen tuottaakin paljon hyvää mieltä! Hän kokee itsensä tarpeelliseksi. Avun vastaanottaja tekee hyvää avun tarjoajalle ja päinvastoin.
Avun vastaanottaminen on nöyrtymistä.
Nöyrtyminen on monelle vaikea ajatus.
Sen hyväksyminen, ettei yksin pärjää.
Sen hyväksyminen, että on voimaton.
Se on pieneksi asettumista.
Mutta vain sitä kautta avun, rakkauden vastaanottaminen on mahdollista.
Pieneksi suostuminen on suureksi kasvamista.