Missä on tunteiden varasto?
Olen käynyt itseäni läpi monen monta vuotta eri tavoin. Olen avannut kuoriani yksi kerrallaan, mutta jotenkin on pitkään tuntunut siltä, että jokin ydin on edelleen saavuttamatta.
Isäni kuoltua reilu vuosi sitten olen monesti miettinyt, että mihin suru meni? En juurikaan itkenyt. Olen tunnistanut jo aikaisemmin, että sisälläni on jossain suuri suru, joka ei tule ulos.
Siivosin työhuoneena toimineen makuuhuoneen sen alkuperäiseen käyttöönsä jokin aika sitten ja kirjoitin edellisen blogikirjoitukseni juuri siitä. Kävin läpi huoneeseen huolettomasti unohdettuja ja myös tarpeellisiksi koettuja asioita, jotka odottelivat vain sitä “sitten kun” -hetkeä. Siitä lähtien olen miettinyt minne minä olen laittanut omat käsittelemättömät asiani odottelemaan myöhempää käsittelyä, jota ei kenties kuitenkaan koskaan tule kuten on yleensä tapana käydä? Onko se se sama paikka, johon suruni menee?
Kävin terapiassa suuren kodinjärjestelyurakkani jälkeen ja huomasin siellä selittäväni asioita. Selitin, mitä olen oivaltanut, mitä olen kokenut, mitä olen tuntenut.
Selitin järjellä.
Analyyttisesti.
Viisaasti.
Halusin osoittaa, että olen kartalla ja ymmärrän näitä asioita, joita läpikävin. En halunnut antaa väärää kuvaa itsestäni. Olenhan sentään terapeutti itsekin.
Kontrolli, hyvin kontrolloitua toimintaa siis.
Sitten oivalsin: jos puhuisin suoraan vain sitä mitä tunnen enkä analysoisi mitään…
...minun tulisi itku.
Itku.
Suru.
Ajatella.
Tähän loppuun laitan kuvan maalauksestani, jonka aloitin 1,5v sitten. Se sopii tähän kuin vasara naulan kantaan. Kun tämä työ oli syntymässä, kyselin siltä ohikulkiessani, että mitä sinä minua tuijotat? Nyt ehkä tiedän, mutta sen tarinan vuoro on seuraavassa blogissani!
Comments